Issues with your account? Bug us in the Discord!
Sonata Arctica - Reckoning Night -revjuu
Data Crystal
Pencil Artist
Onkos täällä muita kikkelihevin ystäviä?
Reckoning Nightin Avalonin FirstPress tuli tänään vihdoin postissa, ja täytyy myöntää, että tyyli on pikkaisen muuttunut edellisistä levyistä. Mukaan mahtui myös 14e:n edestä tullimaksuja ja nouto satamasta, mikä hitusen vitutti, mutta menköön. ;) Harkkorefani on harkkorefani.
(Vaikka kuunteleekin Nylon Beattia ihan taviksena)
Ensin tilpehööri: Pahvinen kansi ja valokuvalehtiö ovat hienot ja coverart aivan helvetin loistava. Mr. ToxicAngelin tasosta ollaan vielä kaukana allekirjoittaneen tekeleissä, mutta hauska on yrittää. Perkele. ;) Mukana tulleet Sonata Arctica ja bändipotrettitarrat ovat nekin ihan hauska keräilylisä, vaikkei niillä teekään mitään.
Tällä hetkellä levy kuuntelussa noin neljättä kertaa, ja aika mielenkiintoisia viboja tulee. Ei ihan kärkikastia SAn levyjen joukossa, rankkaisin sen jonnekin sijalle 2 tai 3. Häviää piirun verran WinterHeart's Guildille, muttaa päihittää Ecliptican kirkkaasti ja Silencen turvan mitalla.
Ensimmäiset pari biisiä, eritoten Blinded No More pistivät miettimään, ovatko kikkelit sittenkin lerpahtaneet ja miehet siirtyneet poppiin? Kakon ääni kuulostaa lähestulkoon naiselliselta Blinded No Moren parissa kohtaa, ja eritoten Don't Say A Wordin albumiversiossa mukana olevassa osiossa, joka jätettiin pois radioeditistä. Alkushokin ja parin kuuntelun jälkeen biisi alkaa kuulostamaan jo hyvältä eikä Kakon äänenmurros häiritse lainkaan vaan lähinnä erottuu hyvänä tyylinmurtajana.
Keskivaiheilla levyä siirrytään rokahtavaan matskuun ja valtaosin ihan hyvää perus-Sonataa sieltäkin löytyy. Reckoning Day, Reckoning Night... on mielenkiintoinen veto instrumentaalina, mutta ei mielestäni sovi Sonatan yleistyyliin. Ainoa selkeä rimanalitus, eikä niitä minulle ole SA:n tuotannossa montaa.
Loppua kohden levy piristyy huomattavasti, ja SA on nähtävästi lakannut ottamasta itseään liian vakavasti. Mikä on vain ja ainoastaan pirun hyvä asia.
Eritoten WildFire on todella mielenkiintoinen kokeilu ja siihen on nähtävästi ympätty kaikkea mahdollista musiikkilajia, tyylisuuntaa ja instrumenttia. Pari kertaa tuli naurahdettuakin biisiä kuunnellessa, eivät todellakaan ole tainneet olla kovin tosissaan tätä tehdessään. Välillä mietti, että Semmaritko sinne on WWE:n porukan ja Klonkun kanssa studioon raahattu? Monty Pythonin tahdissa, tietenkin. Kireät nahkahousut koko porukalle ja menoksi. Varsinkin alkua ja kuoro-osuuksia (lue: sitä yhtä biisin keskellä lyhyttä) kuunnellessa tulee mieleen Brian's Life ja muutama muu pikku vitsi. Biisi kuitenkin toimii kokonaisuutena ainakin IMHO, mikä yllätti jälkikäteen itsenikin. Välisoittojen aikana pystyy helposti kuvittelemaan Spiidin ja Sakun moshaamassa biisin tahtiin ANKARASTI.
Perinteinen "Ansaitsette jonkin... GreanPeacen... lintupaistin!" -osio on tällä kertaa mukana omana raitanaan, mikä piristää vakituista cd:-rippailijaa. Pojat vetävät kunnon turistirysähotellimusiikkijammailusession. Viimeisenä kipaleena tämä vääntää suun virneeseen, ja jättää levystä oivan jälkimaun.
Perinteisen, 'perkele kun nappaa' -yyberballadin puute tosin ihmetyttää. White Pearl, Black Oceans on jonkinsortin korvike, mutta ehkä liian mahtipontinen yritelmä. Shamandalie kyllä korvaa melkein täydellisesti tämän yb:n puutteen, mutta ei ihan. Kakko vetää keskellä biisiä sen verran rohkeasti ja murretulla äänellä, että menee hetkittäin rokin puolelle. Kuulostaa pirun hyvältä kuitenkin.
Parhaiksi biiseiksi levyltä yltivät selvästi Shamandalie, Blinded No More, Ain't Your Fairytale, Don't Say A Word, Wildfire ja My Selene.
Muut kipaleet ovat hyvää perinteistä SA-tasoa, ainoastaan Reckoning Day, Reckoning Night on pienoinen rimanalitus. Kaunis hidassoutuinen ja levyn teemaan sopiva pimputtelu, mutta jotenkin ei vaan mielestäni kokonaisuuteen sovi.
Kakko on selvästi kasvanut laulajana muutaman *piip*mitan verran, ja mies revitteleekin muutamassa kappaleessa tehokkaasti. Varmuus näkyy jo, vielä kun saataisiin ääntäminen samalle tasolle niin menisi todella hyvin ja vedettäisiin muitakin halleja täyteen kuin ainoastaan Tokiossa. Tosin ääntämisongelmat eivät ole yksinomaan SA:n ongelma, vaan yleinen muutenkin suomibändeillä.
(Pahimpana esimerkkinä Nightwish. Kaunis nainen, jumalainen ääni mutta perkele kun ei osaa ääntää ollenkaan.)
Itse bändin tyylisuunta on levyn myötä selvässä muutoksessa. Pojat kokeilevat kaikkia rokin, popin, progen, melodisen metallin ja mossaushevin välimaastoja, mutteivät osaa päättää suuntaa. Odotamme innolla kuitenkin seuraavaa levyä. Ehkä mukana on tällä kertaa jopa duetto Frööbelin Palikoitten kanssa? (vitsi, vitsi) Kunnon sekametelisoppaa, mutta maistuu helvetin hyvältä kunhan makuun kerran tottuu.
Harkkorefanille levy oli aikamoinen yllätys koska en ollut edes sinkun kipaleita Don't Say A Wordin lisäksi kuunnellut etukäteen vaan säästelin loppuun asti. JOTAIN AIVAN MUUTA, kiteyttää aika hyvin. Mutta toisella kuuntelukerralla alkoi iskemään aivan toisella tavalla kuin ensimmäisellä kun ihmetys katosi. Sitä samaa rakasta Sonataahan tämä on, soundi ja lerssi on ehkä vähän pehmeämpi, mutta pituutta tulee lisää ja sydän on sama vanha, hyväksi havaittu.
Jos SA nappaa, osta pois. Hyvä levy kunhan antaa vähän aikaa ja jaksaa kuunnella sanoja. Ei sitä mitä odotin, mutta se nyt on minun päädystäni kiinni eikä tee levystä lainkaan huonompaa.
Loppuarvosana: 9-
Tyttöystäväkin tykkää ja Ile suosittelee lämpimästi SA:n fanivarauksella. Eipä sitä muuta tarvinne sanoa.
Reckoning Nightin Avalonin FirstPress tuli tänään vihdoin postissa, ja täytyy myöntää, että tyyli on pikkaisen muuttunut edellisistä levyistä. Mukaan mahtui myös 14e:n edestä tullimaksuja ja nouto satamasta, mikä hitusen vitutti, mutta menköön. ;) Harkkorefani on harkkorefani.
(Vaikka kuunteleekin Nylon Beattia ihan taviksena)
Ensin tilpehööri: Pahvinen kansi ja valokuvalehtiö ovat hienot ja coverart aivan helvetin loistava. Mr. ToxicAngelin tasosta ollaan vielä kaukana allekirjoittaneen tekeleissä, mutta hauska on yrittää. Perkele. ;) Mukana tulleet Sonata Arctica ja bändipotrettitarrat ovat nekin ihan hauska keräilylisä, vaikkei niillä teekään mitään.
Tällä hetkellä levy kuuntelussa noin neljättä kertaa, ja aika mielenkiintoisia viboja tulee. Ei ihan kärkikastia SAn levyjen joukossa, rankkaisin sen jonnekin sijalle 2 tai 3. Häviää piirun verran WinterHeart's Guildille, muttaa päihittää Ecliptican kirkkaasti ja Silencen turvan mitalla.
Ensimmäiset pari biisiä, eritoten Blinded No More pistivät miettimään, ovatko kikkelit sittenkin lerpahtaneet ja miehet siirtyneet poppiin? Kakon ääni kuulostaa lähestulkoon naiselliselta Blinded No Moren parissa kohtaa, ja eritoten Don't Say A Wordin albumiversiossa mukana olevassa osiossa, joka jätettiin pois radioeditistä. Alkushokin ja parin kuuntelun jälkeen biisi alkaa kuulostamaan jo hyvältä eikä Kakon äänenmurros häiritse lainkaan vaan lähinnä erottuu hyvänä tyylinmurtajana.
Keskivaiheilla levyä siirrytään rokahtavaan matskuun ja valtaosin ihan hyvää perus-Sonataa sieltäkin löytyy. Reckoning Day, Reckoning Night... on mielenkiintoinen veto instrumentaalina, mutta ei mielestäni sovi Sonatan yleistyyliin. Ainoa selkeä rimanalitus, eikä niitä minulle ole SA:n tuotannossa montaa.
Loppua kohden levy piristyy huomattavasti, ja SA on nähtävästi lakannut ottamasta itseään liian vakavasti. Mikä on vain ja ainoastaan pirun hyvä asia.
Eritoten WildFire on todella mielenkiintoinen kokeilu ja siihen on nähtävästi ympätty kaikkea mahdollista musiikkilajia, tyylisuuntaa ja instrumenttia. Pari kertaa tuli naurahdettuakin biisiä kuunnellessa, eivät todellakaan ole tainneet olla kovin tosissaan tätä tehdessään. Välillä mietti, että Semmaritko sinne on WWE:n porukan ja Klonkun kanssa studioon raahattu? Monty Pythonin tahdissa, tietenkin. Kireät nahkahousut koko porukalle ja menoksi. Varsinkin alkua ja kuoro-osuuksia (lue: sitä yhtä biisin keskellä lyhyttä) kuunnellessa tulee mieleen Brian's Life ja muutama muu pikku vitsi. Biisi kuitenkin toimii kokonaisuutena ainakin IMHO, mikä yllätti jälkikäteen itsenikin. Välisoittojen aikana pystyy helposti kuvittelemaan Spiidin ja Sakun moshaamassa biisin tahtiin ANKARASTI.
Perinteinen "Ansaitsette jonkin... GreanPeacen... lintupaistin!" -osio on tällä kertaa mukana omana raitanaan, mikä piristää vakituista cd:-rippailijaa. Pojat vetävät kunnon turistirysähotellimusiikkijammailusession. Viimeisenä kipaleena tämä vääntää suun virneeseen, ja jättää levystä oivan jälkimaun.
Perinteisen, 'perkele kun nappaa' -yyberballadin puute tosin ihmetyttää. White Pearl, Black Oceans on jonkinsortin korvike, mutta ehkä liian mahtipontinen yritelmä. Shamandalie kyllä korvaa melkein täydellisesti tämän yb:n puutteen, mutta ei ihan. Kakko vetää keskellä biisiä sen verran rohkeasti ja murretulla äänellä, että menee hetkittäin rokin puolelle. Kuulostaa pirun hyvältä kuitenkin.
Parhaiksi biiseiksi levyltä yltivät selvästi Shamandalie, Blinded No More, Ain't Your Fairytale, Don't Say A Word, Wildfire ja My Selene.
Muut kipaleet ovat hyvää perinteistä SA-tasoa, ainoastaan Reckoning Day, Reckoning Night on pienoinen rimanalitus. Kaunis hidassoutuinen ja levyn teemaan sopiva pimputtelu, mutta jotenkin ei vaan mielestäni kokonaisuuteen sovi.
Kakko on selvästi kasvanut laulajana muutaman *piip*mitan verran, ja mies revitteleekin muutamassa kappaleessa tehokkaasti. Varmuus näkyy jo, vielä kun saataisiin ääntäminen samalle tasolle niin menisi todella hyvin ja vedettäisiin muitakin halleja täyteen kuin ainoastaan Tokiossa. Tosin ääntämisongelmat eivät ole yksinomaan SA:n ongelma, vaan yleinen muutenkin suomibändeillä.
(Pahimpana esimerkkinä Nightwish. Kaunis nainen, jumalainen ääni mutta perkele kun ei osaa ääntää ollenkaan.)
Itse bändin tyylisuunta on levyn myötä selvässä muutoksessa. Pojat kokeilevat kaikkia rokin, popin, progen, melodisen metallin ja mossaushevin välimaastoja, mutteivät osaa päättää suuntaa. Odotamme innolla kuitenkin seuraavaa levyä. Ehkä mukana on tällä kertaa jopa duetto Frööbelin Palikoitten kanssa? (vitsi, vitsi) Kunnon sekametelisoppaa, mutta maistuu helvetin hyvältä kunhan makuun kerran tottuu.
Harkkorefanille levy oli aikamoinen yllätys koska en ollut edes sinkun kipaleita Don't Say A Wordin lisäksi kuunnellut etukäteen vaan säästelin loppuun asti. JOTAIN AIVAN MUUTA, kiteyttää aika hyvin. Mutta toisella kuuntelukerralla alkoi iskemään aivan toisella tavalla kuin ensimmäisellä kun ihmetys katosi. Sitä samaa rakasta Sonataahan tämä on, soundi ja lerssi on ehkä vähän pehmeämpi, mutta pituutta tulee lisää ja sydän on sama vanha, hyväksi havaittu.
Jos SA nappaa, osta pois. Hyvä levy kunhan antaa vähän aikaa ja jaksaa kuunnella sanoja. Ei sitä mitä odotin, mutta se nyt on minun päädystäni kiinni eikä tee levystä lainkaan huonompaa.
Loppuarvosana: 9-
Tyttöystäväkin tykkää ja Ile suosittelee lämpimästi SA:n fanivarauksella. Eipä sitä muuta tarvinne sanoa.